Olen miettinyt taas pari päivää niinkin turhaa asiaa kun menneisyys. Miten sen hyväksyy? Miten tuntee jonkun asian olevan jo mennyttä? Palaako menneisyydestä mitään nykypäivään? Voiko sen hyväksyä?
Itse henkilökohtaisesti en tunnu jättävän mitään taakse. Teinivuosien aikaisiin tuttuihin pidän edelleen yhteyttä. Exiä muistelen milloin mistäkin biisistä, lauseesta tai jonku ohikulkevan katseesta. Edesmennyttä ystävääni muistelen päivittäin ja toivon hänen palaavan takaisin. En vaan osaa hyväksyä menneen olevan mennyttä. Kuuntelen tiettyjä biisejä ja polttelen niitä yhä uudelleen ja uudelleen seuraaville levyille, etten vain unohtaisi. Miksi helvetissä? Okei, en minä kaikkea tuo menneestä nykyisyyteen. Vaan asioita, jotka on minua kasvattanut jollain tavalla, ollut merkittävänä osana minun elämää tai jotenkin pakkeloitunut muistiin. Eräs tuttavani, kenen kanssa tästä kyseisestä asiasta jutustelin, käsitti asian niin että minua pelottaisi jättää asioita taakse, että pelkäisin unohtavani tai en uskalla katsoa eteenpäin. Se voi olla niinkin, en kiellä. En ole päässyt ystäväni tai jo selvillä olleesta isoisän kuolemasta yli enkä varmasti koskaan. Mutten pääse myöskään sujuiksi niiden kanssa, en uskalla käsitellä niitä ehkä. Mutta miten hyväksyä menneisyys ihan tosissaan? Kuka nostaa kätensä ilmaan ja sanoo olevansa sujut kaikkien tekemiensä asioidensa kanssa, kaiken mitä on kokenut tai jätti kokematta?
Minä en. Enkä ehkä koskaan tule hyväksymään, ken tietää. Mutta helpompaahan tämä olisi, jos uskaltaisi katsoa eteenpäin.
Merkinnät RSS-syötteenä