Tutustuin tänään lenkillä erääseen tuiki normaaliin suomalaiseen naiseen, joka kantoi hirvittävän määrän tavaraa rattaissa ja käsissään. Päätin hetken katsottuani kauempaa naisen rehkimistä tarjota apua. Nainen otti avuntarjoamiseni vastaan vähän aikaa hanttiin pistäen. Jotenkin lähti naisten kesken puhe miehiin. Nainen kertoi menneensä heti 18vuotta täytettyään naimisiin melkein 30vuotiaan miehen kanssa, mutta kertoi asiasta aika takerrellen, joten harkittuani sanani kysyin että eikö se ole sitten hyvä että menitte? Nainen myönsi avioliiton olleen hänen yksi suurimmista virheistään ikinä, vaikka hän lapsiaan rakastaakin. He olivat olleet yhdessä juuri ja juuri kuukauden kun nainen tuli raskaaksi, ja neuvolassa kehotettiin kertomaan isälle. Tämä kertoi kehotuksen vuoksi lapsen isälle, ja mies innostui asiasta oitis. Miehen perhe otti naisen avosylin vastaan ja laittovat usein lahjoja tulevalle suvun silmäterälle. Mies alkoi lapsesta ilmoittamisen jälkeen jankata avioliitosta, vaikka he olivat tuskin kerenneet tutustua. Nainen oli ollut erimieltä, mutta suku ja ystävät kehottivat ottamaan miehen omakseen ennenkun tämä lähtisi hänen ja lapsen elämästä. Nainen oli 17vuotias kun esikoispoika syntyi, ja he olivat onnellinen perhe. Niin nainen luuli, onnea kuitenkin kesti vain pari viikkoa, kun mies alkoi raataa töissä ja kiukuttelemaan kotona. Mies ei kuitenkaan murheitaan pettänyt juomalla – vaan syyllistämisellä. Ensin se ei ollut naiselle kovin rankkaa, kyllähän hän ymmärsi kun oli omassa kodissa nähnyt samanlaista, äiti alennettuna sanoilla pihalla paljan varpain ripsivärit silmillään. Naisen vanhemmat eivät olleet tukeneet kuin lapseen liittyvissä asioissa, äitinsä oli sulkenut avoliiton mukana tuomilta murheilta korvansa.
Toinen lapsi oli jo pantu alulle kun tuli se päivä kun nainen täytti 18vuotta. Mies vei syntymäpäivälahjaksi seuraavana viikonloppuna maistraattiin, ja osti hienon sormuksen. Onnea riitti, toki taas sen hetken. Taas jatkui syyttelyt ja painostukset. Seuraavana syksynä syntyi toinen poika, ja isä oli onnellinen taas, ei murheita eikä huolia, otti isyysvapaata töistä ja oli lasten kanssa, auttoi kotona. Kunnes taas alkoi arki ja työelämä painaa isännän harteita. Naisen anoppi oli kysellyt ja kärttynyt että joko sitä isompaa kotia aletaan miettiä, ja kotona paine kasvoi. Anoppi sai tahtonsa läpi, ja nelihenkiselle perheelle isä osti oman kodin, omakotitalon. Joka naisen unelman, mutta tämän perheen äitiä se kauhistutti, enemmän painetta laskuista ja lisää siivousta – miten he jaksaisivat? Miten mies jaksaisi?
Seitsemännellä kuulla oleva nainen kantoi viikon ruokatarpeita kahden pienen lapsen kanssa noin kolmisen kilometriä. Koska nainen ei ollut kerennyt ajokorttia hommaamaan ja isä olisi myöhään töissä että lainan saisi maksettua. Nainen sanoi sanatarkkaan näin ”Ainoa valinta oli pakkoavioliitto, pakkounelmaa. Anopin unelmaa. Minun helvettini, miehen kanssa jota en edes rakasta. Ainoa lohtuni on minun rakkaat lapseni jotka saavat minut jatkamaan tätä elämääni.”. Minä säälin naista, vaikken sitä ääneen sanonut enkä kommentoinut järin hänen elämänkertomustaan, hän takuulla tiesi että vaikkemme tunne, minä tukisin häntä kauempaa, tulisin muistamaan hänet ja tarinansa.
Tiedän nyt missä hän asuu, ja aijon pistäytyä kylässä auttamassa naista.
Merkinnät RSS-syötteenä