En yleensä lue naistenlehtiä muutakun terveyskeskuksien odotustiloissa, mutta kaveri toi minulle tämän naistenlehden luettavaksi ja halusi keskustella kyseisestä artikkelista. “Naiset häpeävät seksuaalisuuttaan,ja siten piiloutuvat jonkinlaisen kuoren alle. Monikaan ei uskalla kertoa edes keskustelupalstoille mitä aikuisviihdettä he katsovat, vaan kieltävät sen katsomisen lain. Sitä kuraa ei kuitenkaan niele kukaan etteikö naisetkin pornoa katsoisi. Feminismi on liiakseen tullut huippuunsa.”. En ole samaa mieltä. Ensiksi, tämän artikkelin on selkeästi kirjoittanut mies. Monesti pakit saanut katkeroitunut mies!
Katsoisi hänkin joskus oikeasti eteensä – Jos naiset häpeäisivät seksuaalisuuttaan, miksi noita minihameisia naikkosia kulkee pisin katuja jopa purevalla pakkasella. Seksiliikkeissähän ei naiset ole käyneet koskaan, ja ne rohkeimmathan ovat olleet vaan takinkaulukset pitkinä ja hekin ovat tuleet toiselta puolelta Suomea ettei heitä vain tunnistettaisi. Joku fiksu sanoi joskus että meikki tekee naisen. Eli niilläkin korostetaan seksuaalisuutta ja tehdään itsemme näteiksi miehiä varten. Korot kopisee kaupassakin siellä sun täällä. Tissipaidoista en edes jaksa mainita montako niitä yhdessä pubissa näkee illan aikana! Musiikkivideoissa heiluu paljaita naisten peppuja melkein jokaisessa nykypäivänä. Mitä ne naisiksi pukeutuneet ovat pornoleffoissa. Oi kyllä – minä myönnä katsovani pornoa. Enkä häpeä sitä! Mitä – olen sentään nainen! Kamalaa, eikö totta. Mutta en ymmärrä sitä, miten tärkeä sellainen tieto on että mitä pornoa me naiset katsomme. Voin melkein heittää käteni pantiksi että aikalailla samoja kuin miehetkin.
Me emme enää elä 30-lukua jollon oli vielä huoramaista avata nutturansa miehen nähden, seksi oli jotenkin arka ja salainen asia. Onhan noita feministejä maailmassa, mutta minä näkisin että he ovat katsoneet vain pornoclippejä jostain ääripäistä; raiskauksista unelmovoimista naisista ja kovista otteista. Pitävät niitä halpoina. Naisia alentavina. Mutta ne ovat lähinnä fantasioita. Olen sitä mieltä että äärifeminismi on juuri se joka ei uskalla kertoa omia fantasioitaan, uskalla myöntää että hänelläkin on se “darkside”. Hänkin on seksuaalinen, myöntää hän sen tai ei.
Katso eteesi. Meitä Nonfeminismejä on joka puolella!
“Helvetilliseltä naiselta” sain idean kirjautua varattujen deittisivustolle tutkiskelemaan menoa. En mitenkään sivulla kehunut itseäni, ilman kuvaa. Pelkät perustiedot jotka olivatkin pakollisia. Niin johan alkoi porukka kirjotella, jo muutaman minuutin ajassa monta tutustumispyyntöä. Netin kautta kaikesta on tullut helpompaa. Vaatteiden shoppailusta, pizzan tilaamisesta, prostituootiosta, hammaslääkärin tilaus ja jopa pettämisestä on tullut ihan lasten leikkiä.
Sivustoa tutkiskellessa tuli ilmi, että 55% käyttäjistä on miehiä, loput 45% naisia. Sivusto on kansainvälinen, joten vähän rahakkaimpien pohattojen on helpompi hankkia salarakas vaikka ulkomailta. Pettäminen käy siis helposti vaikka ihan työmatkan ohessa.
“Haluaisitko tavata joku päivä, esimerkiksi päiväkahvien merkeissä? Kahvit jossain pikkukahvilassa ja rajua rakastamista jossain? Olen aviossa, kolmen lapsen isä Espoosta. Pukeudun pukuun ja pidän itsestäni hyvää huolta. Sport37v “
Onko pettäminen jotenkin suvaitsutumpaa nykyään kun ennen? Vai ajaudutaanko me Suomessakin jo elämään moniavioista elämää? Itsestäni ei olisi siihen.
“Täällä kirjottelee viriili vähän vanhempi naimakolli Keski-suomesta. Kokeile mua kerran ja tiedät mitä on unelma, mitä muistella kiikkustuolissa eläkeiässä.. PiiloUnelmasi”
Minusta edellinen tutustumistarjous oli enempikin suoraan imelästä suklaamainoksesta lisänä nompparelleja. Luulen kyllä, että tämä jätkä vaan puhuu että pääsisi helpommin pukille, mutta itse ennemmin nauroin tälle kun olisin lämmennyt. Tuskimpa hän tällä saa ketään mukaansa. Kuvakin mukana, rohkea sankari. Pää vain leikattu pois Paintin raa’alla avulla. Pyöräilyshortsit heiluu hiekkadyynien mukaan tuulessa. Ajatellaanko sitä oikeasti koskaan, jos tälläinen peli tulisi päivänvaloon, moniko olisi enää varattu? Mikä saa ihmisiä ajatumaan tälle linjalle? Onhan noita teorioita kuultu. Ei saada tarpeeksi seksiä, tai on vaimolla löystynyt vuosien ja lasten saatossa, miehellä liian pieni mutta rahapussi ajoi avioon. Kyllästyminen. Seikkailuhalu. Ja plaaplaa.
“Etsin avoimella mielellä liikkuvaa leidiä salaleikkiin, matkustuskaveriksi ja seksielämän korjaajaksi. Lyhyt tai pitkäaikaiseen, ei vakavaan! M76″
Useimmat tahtovat selitellä miksi olevat sivustolla. Selkeästikkään ei edes täällä haluta otta petturin leimaa otsalle vaikka juurihan sitä he täällä tekevät. Minun mielestä on aivan eri asia rakastua toiseen tai hairahtua kerran eri vuoteeseen, kuin hakemalla hakea pettämiskumppania. Vai onko?
“Alkuun heti varoitus. En ole vaihtamassa 36vuotiasta vaimoani kahteen 18vuotiaaseen tyttöseen. Vaikka kovasti houkuttelisikin.. Olen etsimässä vain estotonta seksiä sisältävää salasuhdetta. Minulla on paikka, olen hyvännäköinen 42vuotias mies. Raha ei ole ongelma! Ikämies”
Auttaako raha naisia ottamaan helpommin yhteyttä? Jos auttaa, niin suomessa on enempi huoraamista kun luulin! Raha houkuttaa rahapulassa, mutta onko se loppujen lopuksi mikään ratkaisu? Sivuston profiileja selatessa tulee myös vähän surullinen olo. Vaikkaki haetaan puhtaasti seksiä, mutta että varatut ihmiset. Sulhot ja morsiot. Onko se loppujen lopuksi sitten niin pelottavaa ennemmin istua sen kumppanin vastapäätä ja kertoa mitä oikeesti tuntee..! Kun se että menet ja loukkaat häntä, tietää hän tai ei. Vai voiko ongelma olla siinä, että haluaa sekä ahmia että säästää kakun – pitää jotain turvallista luonaan mutta saada kuitenkin taas se alkuhuuman tuntuma punttiin.
Mutta ei niitä voi saada kumpaakin, ainakaan loputtomiin.
CIAO! Nyt Suska kuittaa, kun profiili on poistettu turvallisesti.
Sieltähän se taas tulee joo. Jo syyskuusta asti on saanut ostokeskuksissa ja lähikaupoissa saanut katsella myyntiin tulleita joulumakeisia ja -kalentereita, lokakuussa mukaan tuli jouluvalot, joululevyt ja -koristeet. Tänään kuuntelin ensin lähimarketissa “Joulupukki suukon sai”-kappaletta, ja kaiken kruunasi naapurista kantautuvaa “Jouluyö juhlayö” kappale. En voi todeta muutakun että voi ny helvetti! Minä en niinkään vihaa joulua, joulu on hauskaa aikaa. Saa syödämussuttaa, halailla vähän enemmän rakkaita ihmisiä, saada lahjoja ja mikään ei voita sitä tunnetta kun on saanut jonkun pienen ihmisen iloiseksi pienellä rusetilla koristetulla paketilla. Valkoiset valheet jostain helvetin punaniskaisesta valkopartaisesta ikäterveestä vanhuksesta ei siinä kohtaa paljoakaan tunnu! En siinä “todellisesta joulun tarkoituksesta” juhli Joulua, en kuulu uskoon.
..Mutta vihaan sitä, kun joulusta aletaan hössöttää jo syksyllä! Syksystä asti on postilaatikosta tippunut vähän väliä lelumainoksia, kuunnellut kadulla kun nuoret pojat kyselee toisiltaan, mitä he aikovat toivoa joululahjaksi. Äidit ja mummot kantavat joulukoristeet, kranssit ja valot vinteiltä ja kellareista jo esille ja mietittivät valmiiksi paperille mihin ne asettaisi, kauheella itsehillinällään jaksavat juuri ja juuri odottaa Joulukuun ensimmäiseen päivään. Perheenisit ajelevat töihin ja matkoillansa etsivät lähimetsiköistä sopivaa kuusta, sahat valmiina autoissaan. Pakastimet täytetään torttu- ja piparitaikinoilla. Silloin tekisi mieli viedä kaikki joululevyt isona pinona jonnekkin odottamaan juhannuskokkoa, repiä joka helkkarin ainoa joulukoriste ovilta, vetää valojen töpselit seiniltä.. Eikö sitä ihmiset ja kaupallisuus jaksaisi odottaa Marraskuun puoleenväliin EDES?
Sitten tänään näin oman lapseni S-marketissa kalenteri kourassaan, ilonilme kasvoillansa ja hetken päästä hymyn jälkeen suusta tuli kiljahdus “Tämän minä haluan!”. Se riittää, jaksan ehkä tämän hössötyksen vielä tämän vuoden. <3
Mitäs se “Joulun sankari” muuten tuumikaan kirkon muuttamisesta kaupalliseksi? Siinäpä vähän mietittävää.
Joskus sitä vaan tuntuu, ettei jaksa. Hetkittäisiä tuskasteluja, unettomia öitä.. Onhan noita. Sellanen tunne voi tulla niin pienestä asiasta kun sosiaalisista paineista, tuskasta, kiusaamisesta, surusta, vihasta tai läheisen kuolemasta. Olen viime yönä lukenut yhtä sun toista, omassa raskaassa hetkessäni. Mutta haluan kertoa yhden koskettavimmista, joka jäi ajatuksiini. Lyhyesti kerrottuna;
Päädyin jotenkin eilen eräälle sivustolle jossa sai avautua omasta elämästään, kertoa oman elämänkertomuksensa; Minä aloin jutella netissä erään vanhemman naisen kanssa, joka oli pahasti koulukiusattu aikoinaan, ja se jatkui työpaikkakiusaamiseksi. Nainen oli ala-asteensa viettänyt naapurin tytön kanssa, mutta meni ylä-asteelle toiselle paikkakunnalle, kun ei omassa pikkukylässä sellaista ollut. Siitä oli alkanut naisen helvetti; tukan repimistä, laukun varastamista, kamppaamista. Mitä ikinä muut keksivätkään. Nainen näytti kuvia koulu-ajoistaan, nätti tyttö suru kasvoillaan. Nainen vaihtoi kolmesti ylä-astetta, perhe ei halunnut edes auttaa kiusaamiseen. Muutto kyllä onnistui..
Nainen muutti 19vuotiaana pois kotoa ainaisesta äidin ja isän sääliviä katseita ja tuskastuneita puuskutteluja kun ei sitä YO-lakkia mentykkään hakemaan vaan haettiin hitsaajaksi. Nainen pääsi heti koulujensa jälkeen töihin, ja töissä alkoi se sama. Aikuiset, tai no ainakin pitäisi olla, kamppasivat tyttöä vaarallisessa tehtaassa, nipistelivät peppua ja kourivat rintoja HUVIN VUOKSI! Nainen masentui ja yritti itsemurhaa ensimmäisen kerran 21vuotiaana syntymäpäivänään. Hänesta tuntui että tämä oli tässä, “en jaksa enään”. Itsemurha onneksi epäonnistui. Hänet oli löydetty ajoissa.
Toisen kerran hän yritti 23vuotissyntymäpäivänään, samoissa tuskissaan ja paineissaan. Hän oli kahden vuoden aikana sairastunut pahaan masennukseen, muttei sitä myöntänyt muille. Tiesi kyllä itse. Hänet saatiin koomasta hereille, ja silloin ekan kerran tuli itku. Ja salaisuudet tuli julki.
Tällä hetkellä hänellä on ikää 47vuotta, hänellä on rakastava aviomies ja kaks ihanaa poikaa. Hän asuu omakotitalossa Heinolan nurkilla ja on konttorirottana lähimmäisellä kuljetusfirmalla. Hän on onnellinen ja kiittää häntä, joka hänet löysi ajoissa ja kiittää sitä voimaa, mikä sai hänet kuitenkin hereille koomasta.
Minä nostan hänelle ja muille selviytyjille hattua, kiitos elämä!
Minulta kysyttiin tänään, jos tekisin kappaleen; kenestä sen kertoisin? Asia jäi kaivelemaan. Ei minulta ole ennen kysytty tuollaista, enkä ole tullut edes ajatelluksi. Joten otin paperin eteeni ja kynän käteeni. En saanut mitään alotetuksi, kenestä sen olisin edes tehnyt.
Äidistäni? Ei, koska äitini tietää jo että rakastan häntä ja olen hänelle yhden kappaleen jo “omistanut”. ( Spice Girls – Mama ). Isästäni? Ei, en keksisi sanoja, ja hän myös tietää että rakastan häntä. Exilleni? Ei helvetissä, siitä ei tulisi nättiä tekstiä. Tyttärelleni? Hyvä idea, mutta tyttärelleni on jo “omistettu” kappale, useampikin. ( Vesterinen Yhtyeineen – Kukaan ei koskaan + Yö – Ihmisen poika ). Ja hän jos kuka tietää että tekisin mitä vaan hänen vuokseen, että sikäli. Tulevalle aviomiehelle? Se kaatuu jo sikäli siihen, etten usko avioliiton voimaan. Tarkoituksenani ei ole edes mennä koskaan naimisiin, muttei koskaan pidä sanoa “ei koskaan”. Ystävilleni? Ei huono idea ollenkaan. Mutta en saa tunteitani sanoiksi mitä tunnen ystäviäni kohtaan. Minulla on niin paljon erillaisia ja ihania ystäviä! Elämäni rakkaudesta? Niitä on maailmassa jo tuhat, jotka sopivat kyseiseen. Olen jopa soitellutkin niitä eräälle, vaikken tiedä uskonko elämän rakkauksiin, tai mihinkään sen kaltaisiin “ylellisyyksiin” kuten ystäväni Jukka sanoo. Johonkin tunteeseen? Niitäkin on jo soittolista täynnä.
Kelle ei ole tehty omaa kappaletta? Eläimillä ja autoillakin on jo omansa. Sitten sen tajusin – minusta ei ole tehty kappaletta. En tiedä, onko se edes kappaleeksi kirjottamisen aihetta, mutta katsotaan. Kokeilen ainakin.
Olen miettinyt taas pari päivää niinkin turhaa asiaa kun menneisyys. Miten sen hyväksyy? Miten tuntee jonkun asian olevan jo mennyttä? Palaako menneisyydestä mitään nykypäivään? Voiko sen hyväksyä?
Itse henkilökohtaisesti en tunnu jättävän mitään taakse. Teinivuosien aikaisiin tuttuihin pidän edelleen yhteyttä. Exiä muistelen milloin mistäkin biisistä, lauseesta tai jonku ohikulkevan katseesta. Edesmennyttä ystävääni muistelen päivittäin ja toivon hänen palaavan takaisin. En vaan osaa hyväksyä menneen olevan mennyttä. Kuuntelen tiettyjä biisejä ja polttelen niitä yhä uudelleen ja uudelleen seuraaville levyille, etten vain unohtaisi. Miksi helvetissä? Okei, en minä kaikkea tuo menneestä nykyisyyteen. Vaan asioita, jotka on minua kasvattanut jollain tavalla, ollut merkittävänä osana minun elämää tai jotenkin pakkeloitunut muistiin. Eräs tuttavani, kenen kanssa tästä kyseisestä asiasta jutustelin, käsitti asian niin että minua pelottaisi jättää asioita taakse, että pelkäisin unohtavani tai en uskalla katsoa eteenpäin. Se voi olla niinkin, en kiellä. En ole päässyt ystäväni tai jo selvillä olleesta isoisän kuolemasta yli enkä varmasti koskaan. Mutten pääse myöskään sujuiksi niiden kanssa, en uskalla käsitellä niitä ehkä. Mutta miten hyväksyä menneisyys ihan tosissaan?Kuka nostaa kätensä ilmaan ja sanoo olevansa sujut kaikkien tekemiensä asioidensa kanssa, kaiken mitä on kokenut tai jätti kokematta?
Minä en. Enkä ehkä koskaan tule hyväksymään, ken tietää. Mutta helpompaahan tämä olisi, jos uskaltaisi katsoa eteenpäin.
Ajatellaan niin, että minä seurustelisin jonkun ihanan miehen kanssa, joka ei kertoisi minulle menneisyydestään mitään, tai kohauttaisi olkapäitään “Empä oikein oo mitää tehny”-tyylillä, niin kyllä se minun kelloni saisi soimaan. Yleensä, jos tosissaan seurustellaan, niin kerrotaan toiselle ihan kaikki itsestä, ja halutaan tietää puolisostakin. Tämä puheenaihe nousi ilmoille ystäväni miesystävän tapa sivuutta menneisyys- ja exät-aiheet. He ovat seurustelleet vähän yli puolivuotta, luulisi näiden asioiden alkavan olla oleellisia. Ei menneisyys merkitse välttämättä nykypäivän “Minä-kuvaan”, mutta kertoo paljon toisen käyttäytymisestä tai toisten ihmisten kohtelusta. Tapauskohtaista luonnollisestikkin, siksi puhun asioista suurpiirteisesti. Minä olen niin mielikuvituksellinen ihminen, että mietin jo kaikenmaailman syitä miksei kerro menneisyydestään. Jos on monta avioliittoa, pari sataa lasta joihin ei pidä yhteyttä syystä taikka toisesta, parit linnatuomiot ym niin on se ihme jossei kerro mitään. Mutta jos on ollut vaan töissä, ollut rakastunut tai ei, ollut naimisissa niin miksei kertoa sitä ettei jätä sitä kuilua tahallaan..
Mutta – miten kertoa mm. existä? Ja hirveän moni tahtoo tietää, miksi suhteet ovat päättyneet. Itse kuulun juuri tähän kastiin. Se on yksi merkittävä osa ihmisen elämää, rakkaus. Ja niiden katoamiset, miksi ja milloin. Arka aihe, mutta jos seurustellaan, niin luulisi pystyvän luottamaan toiseen ja uskaltaa kertoa hankalammatkin asiat.Ymmärtäähän sen idioottikin, että seksielämä exien kanssa kuuluu kansioon josta ei puhuta. Mutta muuten, en keksi asiaa, mistä ei voisi puhua puolison kanssa. Miksi seurustella, jossei voi luottaa?
Juttelin parin ystäväni kanssa Facebookissa, kyselin heidän mielipiteitä asioihin. Vastauksia oli aikalailla samoja kun mitä mielessänikin;
“Seksielämä exien kanssa kuuluu EHDOTTOMASTI X-fileen!”
“Jos toiseen luottaa ja välittää ihan oikeesti, niin kyllä aratkin aiheet pitäis pystyä puhua. Toki onhan noita jotka ei pysty kun vasta vuosien päästä puhumaan näistä, mutta määriteltynä näin.”
“No emmäny tiedä.En mä välitä tietää entiseni seksikumppanien määrää tai vanhoja kouluja mitä se on käyny.”
“Toi on aika yksilö kohtasta, vaikee mennä määritteleen.. Mä voin ainakin kertoa avoimesti omasta menneisyydestäni, ei ole salattavaa
ex-suhteista voi mainita, muttei yksityiskohtaisesti.”
PiiloUnelmasi”
). Isästäni? Ei, en keksisi sanoja, ja hän myös tietää että rakastan häntä. Exilleni? Ei helvetissä, siitä ei tulisi nättiä tekstiä. Tyttärelleni? Hyvä idea, mutta tyttärelleni on jo “omistettu” kappale, useampikin. ( Vesterinen Yhtyeineen – Kukaan ei koskaan + Yö – Ihmisen poika ). Ja hän jos kuka tietää että tekisin mitä vaan hänen vuokseen, että sikäli. Tulevalle aviomiehelle? Se kaatuu jo sikäli siihen, etten usko avioliiton voimaan. Tarkoituksenani ei ole edes mennä koskaan naimisiin, muttei koskaan pidä sanoa “ei koskaan”. Ystävilleni? Ei huono idea ollenkaan. Mutta en saa tunteitani sanoiksi mitä tunnen ystäviäni kohtaan. Minulla on niin paljon erillaisia ja ihania ystäviä! Elämäni rakkaudesta? Niitä on maailmassa jo tuhat, jotka sopivat kyseiseen. Olen jopa soitellutkin niitä eräälle, vaikken tiedä uskonko elämän rakkauksiin, tai mihinkään sen kaltaisiin “ylellisyyksiin” kuten ystäväni Jukka sanoo. Johonkin tunteeseen? Niitäkin on jo soittolista täynnä.
